Missä järki?

Yritin eilen puhua hallituksen puheenjohtajalle, mutta hän ei juuri kuunnellut minua. Mitäpä tällaiste keskenkasvuiset aikuisten asioista ymmärtäisivät! Kyllähän ihminen tietysti saa tehdä omalla pihallaan mitä haluaa, ja jos jokin puu häiritsee häntä, on se ilman muuta kaadettava. Eiväthän nuo puut edes näy meidän asuntomme ikkunasta, ellei niitä varta vasten katso. Pah! Koska puut ovat yhteisellä alueella, ovat ne yhtä lailla minun omaisuuttani kuin hänen – sikälimikäli puita edes voi sanoa kenenkään omaisuudeksi. Olen vähän samalla linjalla kuin intiaanit kuulemma: ihminen ei voi omistaa maata, sillä maa omistaa ihmisen.

Jos kerran järkipuhe ei auta, minun on turvauduttava järeämpiin aseisiin. Voi olla, että kun mesturit vihdoin tulevat, he eivät löydäkään yhtään kaadettavaksi merkittyä puuta! Voi, jos noin ikävästi pääsisikään käymään! Pitää herätä ensi yönä, sillä päivällä minut huomattaisiin ja minua estettäisiin varmasti.

Uskonnon yo:ssa eilen ajatukseni kulkivat pitkälti puissa. Onneksi jokerikysymyksenä oli nimenomaan ympäristökysymysten tarkastelu kolmen maailmanuskonnon näkökulmasta, joten saatoin käyttää ekopuuskaani hyväksi. Sikälikin hyvä, että mietin vain puita, ettei tarvitse enää ajatella koko ajan tiettyjä ihmisiä.

Lisää murhia tiedossa!

Kävin tänään hoitamassa naapurintädin koiria ja satuin kulkemaan D-talon takaa. Kauhistus: kaikki kauniissa rivissä olleet neljä koivua on myös merkitty kaadettaviksi! Olin räjähtää siihen paikkaan. Eihän koko kaupunginosassa ole tätä tahtia kohta enää yhtäkään puuta hengissä! Muuttaisivat autiomaahan jos eivät siedä yhtäkään puuvartista kasvia sadan metrin säteellä.

Onkohan rikollista käydä repimässä nuo keltaiset tarranauhat puista irti? Todennäköisesti en sillä tavalla ainakaan saavuttaisi suurta suosiota naapureitteni keskuudessa, mutta kenties naapurisopu on uhrattavissa suuremman asian puolesta. Enkä minä kuitenkaan asu täällä enää kuin puoli vuotta ennen kuin lähden opiskelemaan.

Olenko tosissani? Saa nähdä.

Eiliset saksan kirjoitukset menivät odotetusti, eli varsin hyvin. Kirjoitin kauniin aineen lähimmäisenrakkaudesta, toivottavasti opettaja ja sensorit ymmärtävät alluusioni.

Järkytyksiä ja onnenhuudahduksia

Leirillä tapahtuneesta edelleen hieman järkyttyneenä menin maanantaina äidinkielen esseekokeeseen. Saadessani tehtäväpaperin kuitenkin kaikki maalliset huolet kaikkonivat mielestäni, sillä niin ihastuksissani olin kaikista niistä valittavissa olevista neljästätoista ihanasta aineenaiheesta. Työn ja tuskan takana oli valita niistä vain yksi, mutta kirjoitin lopulta mielestäni varsin onnistuneen esseen sukupuoliroolien ylittämisestä ja sukupuolten välisestä tasa-arvosta ylipäätänsä.

Kotona minua odotti kuitenkin pienoinen järkytys. Vuosi vuodelta taloyhtiömme alueelta on kaadettu puu toisensa jälkeen, ja olen sen hiljaisesti hyväksynyt. Nyt olemme päätyneet tilanteeseen, jossa yhteisellä alueella rivitalojen keskellä on enää kolme mäntyä aikaisempien viiden männyn, kahden koivun, kuusen ja tammen sijaan. Kuitenkin nyt on taloyhtiön hallitus suuressa viisaudessaan päättänyt kaataa nuokin kolme mäntyä, sillä ne muka varjostavat jonkun asukkaan olohuoneen näkymää! Eiväthän ne ole edes lähellä yhtäkään taloa, saati sitten ikkunoita! En tiedä, olenko enemmän vihainen vai surullinen; todennäköisesti viha vie voiton. Ja minä kun olin luullut pitäväni naapureistani!

Hiljaisen hyväksynnän aika on ohi. Minun pitää yrittää puhua hallituksen puheenjohtajalle – joka on kaadoista päävastuussa – järkeä, ja jos sekään ei onnistu, on ryhdyttävä radikaalimpiin toimenpiteisiin.

Leiriromantiikkaa

Leirillä kuljin lähinnä katsellen erään perään. Tietysti vietin aikaa myös kavereitteni kanssa ja pidin hauskaa, mutta ajatukset olivat koko ajan Hänessä.

Uudet Helsingistä ostetut asusteeni herättivät kanssaihmisissä suurta ihastusta. Ystäväni kehuivat vaatteitani maasta taivaisiin, ja jopa Hän huikkasi ohimennessään: "Sä oot muuten oikeesti aika hot!" Huokasin ja itkin sisäisesti. Pian se oli tehtävä.

Seurasin häntä, ja kun olimme kahden tyhjässä käytävässä, hyökkäsin hänen kimppuunsa takaapäin. Hän pelästyi aluksi, mutta hymyili nähdessään minut. Juttelimme hetken, niitä näitä. Sydämeni pamppaili kovasti. Huokaisin. Katselimme toisiamme sanomatta sanaakaan. En kestänyt enää, nyt se oli tehtävä: kerroin hänelle, kuinka paljon rakastin häntä, kuinka kova kaipuu sydämessäni oli, kuinka ajattelin häntä päivin ja öin enkä voisi kuvitella elämää ilman häntä. Hän katsoi minua hämmentyneenä. Ei hän voinut, hän oli jo toisen oma; hän oli nimittäin vähän aikaa sitten palannut yhteen erään kaverini kanssa, jonka luulin hänen jo kauan sitten unohtaneen. Itkimme molemmat ja halasimme pitkään. Lupasimme pysyä ystävinä, vaikka vaikeaa se varmasti tulee olemaan.

Kevät, tuo rakkauden vuosikymmen!

Yhteiskuntaoppia on vain neljänä päivänä viikossa, joten tänään sain nauttia leppoisasta kotipäivästä. Syötyäni runsaan aamiaisen aloin heti lukea saksaa – kokeeseenhan on enää tasan viikko. Erityisellä innolla opiskelin verbirektioita, joiden luontevaa käyttöä olisi tarkoitus soveltaa erityisesti ainekirjoituksessa. Tietysti tämähän on vain kertausta. Kun kirjoituksiin on enää näin vähän aikaa, uusia asioita ei enää kannata varsinaiseti opiskella; ei sellaiseen tietysti ole tarvettakaan, sainhan kaikki kurssikirjatkin kertaalleen luettua jo ennen lukulomaa. Viime hetket keskityn lähinnä rentoutumiseen ja stressin vähentämiseen.

Viikonlopun aikana mainittuun rentoutumiseen olisi mitä loistavin tilaisuus. Lähden nimittäin kauan odottamalleni seurakunnan yhdistetylle isoskoulutus- ja nuortenleirille viettämään aikaa ystävieni ja noin sadan muun ihmisen seurassa. Erityisesti mieltäni kiihottaa se tosiasia, että leirille on lähdössä myös suuri Hän, ihminen joka on viime aikoina aivan liian usein vallannut tilaa ajatuksissani. Odotukset ovat kovat ja suunnitelmat suuret, mutta ainakin aion viettää mahdollisimman paljon aikaa mahdollisimman lähellä ihanaa Häntä, vaikken ujoudeltani mitään suurempaa saisi hänelle sanottuakaan.

Kuulin aamulla kiurun laulavan, mutta toivottavasti kesään olisi silti enemmän aikaa kuin kuu.

Borgbacken in my mind

Olen niin onnellinen, että sain edes tämän yhden kurssin vielä neljänteen jaksoon. Kun menee yhdeksäksi koululle ja tulee kymmeneltä kotiin, on jo pirteänä ja sopivasti koulutunnelmaan virittyneenä valmis aloittamaan päivän luku-urakan – paljon aikaisemmin kuin mitä saisin aloitettua, mikäli saisin nukkua koko aamun ja aamupäivän. Joskus olen jopa herännyt vasta tuolloin kymmeneltä, vaikken toki yleensä niin aamu-uninen olekaan. Kävin taloustiedon tunnin jälkeen vielä autokoululla harjoittelemassa teoriakokeen kysymyksiä, ja sain läpipääsyä varten riittävästi oikeita vastauksia niin kuva- kuin sanallisistakin kysymyksistä. Hienoa! Lähestyvän teoriakokeen aiheuttama paniikki alkaa vihdoin hälvetä.

Olin aloittanut kesätöiden etsimisen hyvissä ajoin joulukuun puolella ja sainkin kutsun muutamaan paikkaan työhaastattelua varten, näiden joukossa Linnanmäki ja lipunmyyntityö. Ja tuo kauan odotettu haastattelupäivä koitti vihdoin tänään! Koska Helsinkiin päin oltiin joka tapauksessa menossa, pari ystävääni keksivät tulla mukaani paitsi kannustamaan myös shoppailemaan. Niinpä vietimmekin muutaman tunnin ennen haastattelun alkua Helsingin keskustassa, söimme kiinalaista ja kiertelimme erilaisissa kaupoissa ja pikku putiikeissa. Olin jo pitkään suunnitellut uuden laukun ostoa, joten poikkesimmepa myös viehättävään pikku laukkuliikkeeseen ja ostin itselleni juuri haluamani laisen. Käväisimme pikaisesti myös H&M:ssä, muttemme ostaneet mitään. Hyvä niin. Jos turhaa globalisaatiota haluaa vastustaa ja kotimaan kansantaloutta jotenkin tukea niin juuri tällä tavalla, ostamalla suomalaista tavaraa suomalaisesta erikoisliikkeestä eikä pikku kiinalaisten liukuhihnalla virkkaamia muotiluomuksia ruotsalaisesta ökyketjusta

Olin Linnanmäellä hyvissä ajoin, puolisen tuntia ennen haastatteluaikaa. Haastattelupaikan (mikälie toimistoputiikki) aulassa odottamassa oli lisäkseni parisenkymmentä suunnilleen ikäistäni ihmistä. Kaikki istuivat kiltisti jalat ristissä ja odottivat, paitsi eräs vieressäni istunut suulas nuori naisihminen, johon jokainen läsnäolija sai kunnian tutustua yksipuolista puhelinkeskustelua seuraamalla. Minulle ainakin oli suurta hupia kuunnella tuon kauniaislaisen viime vuonna ylioppilaaksi kirjoittaneen tulevan luokanopettajan jutustelua. Hymyilin myös hieman sisäisesti, kun näin erään pojan ryhtyvän odotellessaan tekemään tehtäviä In Touch 5:stä.

Itse haastattelutilanne meni joutuisasti. Alkuun meille pidettiin lyhyt yhteinen infohetki, jonka jälkeen meidät kutsuttiin vuorotellen henkilökohtaiseen haastatteluun. Lipunmyynnin vastaava vuoropäällikkö tuntui vakuuttuvan kielitaidostani, ja vielä kun sain esitellä myös aikaisempaa kokemustani asiakaspalvelutyöstä, tunsin henkisen yhteyden välillämme sanovan minulle olevani kisassa vahvoilla. Yhden pahan kysymyksen hän kuitenkin esitti: en ollut jostain syystä lainkaan miettinyt, mikä olisi lempilaitteeni, vaikka näin jälkikäteen ajatellen onhan itsestäänselvää, että tuollaista kysytään. Toki kysymys oli enemmän small talkia kuin varsinainen tiukka haastattelukysymys, joten sanoin naureskellen ensimmäisen mieleeni tulleen laitteen, vanhan vuoristoradan, ja lähdin haastattelusta voittajana.

Kevään hämärästä kohti valoa

Enpä ole aikoihin herännyt niin pirteänä kuin tänään, hyvin nukutun yön jälkeen! Nousin sängystä hyvissä ajoin, söin rauhassa aamiaista ja selasin samalla läpi päivän lehdet; kahdeksalta ajo-opettaja odotti pihalla punaisessa Volvossaan. Rakastan Virveä: häntä ihmisläheisempää ja oppilasta huomioon ottavampaa opettajaa saa hakea! Ajotunti sujui leppoisasti, osasin välttää pahimmat karikot ja koko tunti sujui hymyillen ja mukavia rupatellen. Läheltä piti -tilanne kuitenkin sattui: kaistanvaihdot eivät ole vahvinta aluettani, ja niin Kalevankatua ajaessani vaihdoin kaistan vasemmalle juuri sulkuviivan jo alettua. Ajokokeessa olisi saattanut tulla moisesta hylkäys, mutta nyt selvisin säiköhdyksellä. Onneksi muuta liikennettä ei juuri ollut. Valon vaihduttua vapautin kytkimen rauhallisesti ja pikku Volvomme lipui sulavasti kohti haluttua suuntaa.

Yhdeksältä alkoi koululla venäjän tentti. Tentti on tosin sikäli harhaanjohtava nimitys, että kyseessä on oikeastaan vain viime hetken kertaustilaisuus ennen varsinaista koitosta, ylioppilaskirjoituksia. Tenttiä varten olin tehnyt annetut ennakkotehtävät huolella ja pohtien sekä kerrannut oppikirjan kappaleita ja tehnyt niistä tiivistelmiä ja omia muistiinpanoja vihkooni. Lisäksi olin kirjoittanut aineen, jonka annoin opettajalle tarkastettavaksi. Kolmetuntisen aikana kävimme läpi kertausmonisteet, joiden avulla tuli samalla palautettua mieliin koko lyhyen oppimäärän kokeessa vaadittava kielioppi. Myös sanastoa harjoiteltiin erilaisten suullisten ja kirjallisten harjoitusten avulla. Olin odottanut tenttiä innolla, sillä paitsi että venäjä on lempikieleni, katson myös tarvitsevani juuri siinä eniten harjoitusta; venäjän kieli imperfektiivisine ja perfektiivisine aspekteineen, seitsemine sijamuotoineen ja epäsäännöllisine lauserakenteineen ei ole viidestä kielestäni todellakaan yksinkertaisin. Tentti oli juuri odotusteni mukainen, kenties parempikin: innostavalla ja kannustavalla tyylillään opettajamme sai minuun valettua uskoa omiin kykyihini, ja tämä pedagoginen nero suorastaan sai taottua kallooni viimeisenkin epäselväksi jääneen seikan, nimittäin liikeverbien etuliitteet.

Venäjän kieltä ahmiessa ei valitettavasti vatsa täyty – sikäli tosin onneksi, että koulumme herkkukeittolan tomaattikasviskeitto on vallan erinomaista apetta! Hyvällä ruokahalulla ryystin keittoa ja popsin lisukkeena olleita karjalanpiirakoita. Söin Sallan ja Camillan kanssa; kun heidän fysiikan tenttinsä jatkui vielä, minä suunnistin lukusaliin kertaamaan uskonnon etiikan kurssin asioita. Sain kirjan luettua sopivasti juuri ennen taloustiedon tuntia. Nautin todella tästä kurssista: vaikka onkin kurjaa joutua käymään lukulomalla vielä yksi pakollinen kurssi, olen sen aikana vallan ihastunut yhteiskuntaoppiin. Harmi, ettei se aikanaan mahtunut kirjoitussuunnitelmaani! Aika on aivan liian rajoittava tekijä. Mutta jos haluaa kirjoittaa viisi kieltä, on tyydyttävä kahteen reaaliin, joten yhteiskuntaoppi sai jäädä.

Kävelin kotiin kauniissa kevätsäässä. Pikkupakkanen pureskeli ja lumi narskui kenkien alla. Viimeiset talven rippeet ennen kevättä! En koskaan osaa päättää, mikä on lempivuodenaikani, sillä rakastan niitä kaikkia! Siksi surettaa, että talvi alkaa olla ohi, mutta olen samalla iloinen, että vihdoin on kevät ja maa herää henkiin. On joka kerta yhtä sykähdyttävää nähdä, miten kasvit puskevat esiin sulavan lumen alta ja miten linnut palaavat laulaen talvisilta retkiltään etelästä ja miten yhä iloisemmiksi käyvät ihmiset vaihtavat toppatakkinsa kevyempiin kevätvaatteisiin. Voi, olisipa jo kevät!